Aina ja kaikkialla puhutaan siitä, miten hyvä ja vahva joukkuehenki on tärkeää - ja niinhän se onkin! Joukkueen yhteishengellä on valtava vaikutus sen jäsenten yleiseen hyvinvoinnin kokemukseen, jaksamiseen, motivaatioon, sitoutuneisuuteen ja suorituskykyyn ihan vain joitakin mainitakseni. Kauden aloituksen ykköstavoitteen tulisikin olla joukkueen rakentamisessa ja yhteen hiomisessa: Paljon yhteistä aikaa, rentoa oleilua ja yhteistyön vahvistamista myös itse treeniajan sijaan ja sen ohelle.
Kaikki haluavat olla vahvassa joukkueessa ja sellaisia myös ihaillaan: ”Kyllä mekin halutaan olla ja ollaankin mahtava porukka!” ”Ollaanhan?!” Onneksi näin, sillä onhan tämä kaikkien etu. Urheilupsykologina ja psyykkisenä valmentajana näen tässä kuitenkin ison piilevän riskin, jolle herkästi ummistetaan silmät.
Kiiltokuvamaisen ”täydellisen joukkuehengen” koreilevan pinnan alla
Kaikin puolin mitä mahtavin joukkuehenki ymmärretään usein lähtökohtaisesti väärin. Ikään kuin se tarkoittaisi sitä, ettei mitään ongelmia olisi, saati erimielisyyksiä tai väärinkäsityksiä. Kaikilla olisi vain hyvät vibat keskenään ja kaikki olisi ystäviä keskenään.
Totuus kuitenkin on, että erinäisiä ongelmia ja haasteita syntyy väistämättä. Joukkueessa, jossa parveilee helposti 20-30 jäsentä erilaisine kokemusmaailmoineen, ajatuksineen, näkökulmineen ja toiveineen, syntyy väistämättä haasteita. Etenkin kun urheilujoukkueen ytimessä majailee luontaisesti myös keskinäistä kilpailua. Vaikka miten panostetaan joukkuehenkeen, pinnan alla väreileekin.
Ongelmana eivät tietenkään ole nämä eriävät näkökulmat. Sen sijaan ongelmat lähtevät usein kytemään, kun hyvän yhteishengen nimissä näitä luonnollisia eroavaisuuksia pyritäänkin välttämään. Halutaan välttää erimielisyyksiä, ja mieluummin olla hyvä ja pidetty tyyppi.
Kun ei kerrota, eikä kysytä, katoaa mahdollisuus tunnistaa pinnan alla kyteviä haasteita
Näin ajaudutaan herkästi tilanteeseen, jossa ei enää välttämättä kerrota, mitä itse ajattelee jostain tilanteesta tai miltä jokin joukkueessa tapahtunut on itsestä tuntunut. Ei uskalleta jakaa ihmetyksen aiheita ja kysyä mieltä painavasta pulmasta. Ei ehkä uskalleta enää myöskään olla kiinnostuneita, mitä toisen mielessä liikkuu.
Kun ei kerrota, eikä kysytä, katoaa myös valmentajalta herkästi mahdollisuus tunnistaa pinnan alla kyteviä haasteita. Luonnollisesti näiden herättämien vaikeiden tunteiden käsittely yhdessä joukkueen kanssa vaikeutuu tai usein estyy kokonaan. Esimerkiksi pettymyksen, harmin ja epävarmuuden tunteet jäävätkin yksin kannettaviksi, mikä lisää yksilön näkökulmasta mielen pahoinvoinnin oireilua ja varhaisen lopettamisen riskiä.
Haasteet tulevat kuitenkin näkyville tavalla tai toisella
Kun uskallus ilmaista itseään vapaasti himmenee, uteliaisuus toisen kokemaa kohtaan sumenee, eikä enää kohdata vaikealta tuntuvia asioita yhdessä, syntyy väistämättä ongelmia. Ihan jo kahdenkeskisissä suhteissa, saati joukkueissa. Tätä kaikkea voi olla vaikeaa nähdä, jos ainoastaan myönteisten toiveiden ja odotuksien sävyttämänä arviointikyky todellista joukkueen tilaa kohtaan haurastuu.
Käytännössä tarkkasilmäinen saattaisi huomata, ettei osa joukkueesta osallistukaan yhteiseen keskusteluun tai vietä aikaa joukkueen yhteisissä hetkissä. Hän saattaisi kiinnostua siitä, ettei ongelmia enää ikään kuin ole tai siitä, että kaikesta ollaan samaa mieltä.
Hän saattaisi havahtua siihen, ettei tyytymättömyyttä tuoda esiin tai kenties siitä puhutaan vain sen parhaan kamun kanssa. Ehkä jo syntyneet tiiviit kuppikunnat tai ihmeelliset korviin kantautuvat supinat mietityttävät. Kenties syyllinen löytyy aina toisesta tai vastuusta vetäydytään.
Omien tunteiden tunnistaminen ja käsittely on vielä vaikeaa
Ehkäpä tarkkasilmäinen olisi myös ennalta tietoinen etenkin nuoruusikään kuuluvista tyypillisistä ilmiöistä ja osaisi olla niissä joukkueen tukena. Esimerkiksi nuoruuteen kuuluvat epävarmuuden kokemukset väistämättä puskevat myös joukkueeseen. Sen lisäksi, että toisen katse tulee herkästi tulkituksi "kieroon katsomisena" ja toisten kuiskuttelu "selän takana pahan puhumiseksi", omat näkemykset tuntuvat varsin usein vain ”turhilta” ja "tyhmiltä". Omien tunteiden, saati ison joukkueen kantamien tunteiden tunnistaminen ja käsittely, on nuorelle muutenkin vielä vaikeaa.
Pyrkimys kiiltokuvamaisen kauniiseen joukkuehenkeen sumentaa näkökykyä
Samaan aikaan, kun meissä kaikissa viriää luontaisesti erilaisia ajatuksia, näkökulmia, toiveita, haluja ja tarpeita, me varsin luonnollisesti pyrimme välttämään näistä johtuvia erimielisyyksiä. Haluammehan kaikki tulla toisen silmissä hyväksytyiksi.
Vahvaan joukkuehenkeen pyrkiessä ei tulisi kuitenkaan sokeutua sen liiallisesta ihannoimisesta. Aidosti vahvassa joukkueessa uskalletaan olla eri mieltä, nostaa myös epäkohtia esiin ja osataan käsitellä myös vaikeita tunteita ilman, että tämä kaikki muodostuu jotenkin ”vääräksi” ja ”pahaksi”. Joukkueissa on valtavasti enemmän potentiaalia, kun myös sen sisältämät säröt tulevat nähdyiksi, kohdatuiksi ja käsitellyiksi.
Usein tämä edellyttää joukkuehengen luomisen ja boostaamisen rinnalle riittävästi erillistä aikaa ja paikkaa yhteiselle keskustelulle, jossa kaikki saavat äänensä kuuluviin. Tilaa, jossa harjoitellaan yhteistä ja erillistä jakamista ja kysymistä. Varsin usein tämä edellyttää joukkueen päivittäisestä toiminnasta ulkopuolista urheilupsykologia tai psyykkistä valmentajaa, jonka tuella vaikealtakin tuntuvia aiheita voidaan nostaa esiin ja käsitellä avoimesti.
Miten tämä joukkue toimii niissä hetkissä, kun ei ollakaan parhaillaan treeneissä tai kilpailuissa?
Lopuksi vielä tärkeältä tuntuva kysymys, jonka pariin suosittelen valmentajia aika ajoin pysähtymään: Miten tämä joukkue toimii niissä hetkissä, kun ei ollakaan parhaillaan treeneissä tai kilpailuissa? Esimerkiksi millaisia vapaa-ajan porukoita joukkueesta muodostuu? Kuka järjestää yhteisiä tapaamisia, ketä kutsutaan, ketä jää tai jopa jätetään näistä pois? Miten he vähän hiljaisemmat, sivummassa olevat mahtavat kokea joukkueen? Onko valmentajalla oikeastaan koskaan edes täydellistä mahdollisuutta tietää tästä, saati puuttua ja muuttaa?
Comments